Urheilu-uran jälkeen

Kirjoitan itselleni, mutta mahdollisesti myös sinulle.

Elämäni on ollut koko vuoden isossa käännekohdassa. Tiesin, että kun urheilu-ura loppuu, niin moni asia muuttuu. Moni ehkä ulkopuolelta myös näkee, että minä muutuin. Se on totta ja se muutos alkoi jo kauan ennen lopettamista. Toisaalta näen asian niin, että olen ennemminkin avautunut vain enemmän sille, millainen oikeasti olen. Näen nyt syyt kilpa-ja huippu-urheiluunkin hyvin eri tavalla. Miksi tein sitä ja miksi piti käydä läpi niitä asioita mitä kävin. Urheilin ja kilpailin liikunnan ilosta ja palosta toteuttaa omia unelmiani, mutta myös siksi, että riittäisin, kelpaisin, näyttäisin. Itselleni ja muille. Niin se vain on ja on varmasti monen muunkin kohdalla vaikka sitä ei ääneen myönnettäisikään tai edes itse tiedosteta.

Piti käydä läpi loppuunpalaminen, monen vuoden palautumisprosessi, alaselän välilevyn repeämä, isoja pettymyksiä ja haasteita sekä monta muuta kriisiä, jotta löysin takaisin rakkauden ja lempeyden äärelle.

Jo vuonna 2014 kävin läpi sitä, että kuka olen, jos en ole urheilija? Kuka olen, jos kehoni ei toimikaan? Jos en olekaan enää se hyväkuntoinen Eve, joka on hyvä urheilussa ja jaksaa aina? Mutta siitä vasta alkoi pitkä taival kohti vapautta. Kamppailin vuosia riittämättömyyden tunteen kanssa ja se varjosti etenkin ensimmäisiä kisavuosiani.

Kun voitin ensimmäisen suomenmestaruuteni fitnessissä heti 2012, nautin siitä pienen hetken, kunnes se ei enää ollutkaan mitään. Pitäisi olla menestynyt kansainvälisesti. Pelkkä edustaminen EM tai MM -kisoissa ei ollut mitään, vaan pitäisi vähintään tuoda mitali, jotta olisi jotain. Paineet olivat omassa päässäni, mutta varmasti myös ympäriltä luotuja. Itkin niin monet kv -kisat, koska koin, etten ole mitään. Vaikka olin saanut niin paljon ja sain tehdä sitä mitä halusin. Kenen odotuksia oikein koitin täyttää?

Elämän paradoksi. Haluamme jotain ja luulemme, että kun saamme sen, olemme autuaan onnellisia. Mutta kun sen lopulta saa, haluaakin pian jotain lisää. Onko koskaan hyvä? Missä on se autuas pysyvä onnellisuuden tila, johon niin kovasti olemme kaikki matkalla suoriutumassa? Mitä siellä sitten tapahtuu?

Haluaisimme, että aina kaikki olisi hyvin ja välttelemme “huonoja” tunteita sekä haastavia tilanteita. Ei uskalleta ottaa riskejä, koska on mahdollisuus epäonnistua. Ja siitä voi seurata mitä? Häpeää? Koska yritti eikä heti onnistunut?

Sitä minä ainakin koin etenkin urani alussa. Riittämättömyyttä ja häpeää. Tein kaikkeni, enkä riittänyt. Ennen kaikkea itselleni. Se ajoi minut loppuun. Mutta se sama sai minut etsimään tilaa, jossa riitän. Ja ymmärtämään sen, mistä riittämättömyyden tunne johtuu. Halusin löytää vapauden, tilan ja tunteen, jossa riitän vaikka en suorittaisi ja pärjäisi.

Paneuduin syihin, jotka eivät oikeastaan enää liittyneet urheiluun millään tavalla. Urheilu oli vain kanava purkaa ja ilmentää sitä, mitä syvällä sisälläni tiedostamatta koin. Lisäksi urheilun tuomat rutiinit ja kontrolli toivat turvaa. Siinä on turvallista olla, koska aina on jokin suunta mihin on menossa.

Olin myös täysin koukussa kilpailemisen ja esiintymisen tuomaan adrenaliiniin. Tunnen sen edelleenkin, jos muistelen kilpailemista. Kun olet vetänyt pitkän kisaprepin ja vihdoin pääset kilpailemaan, se kaikki siinä ympärillä oli niin mahtavaa kaikessa outoudessaan (kisavärit ym, jotka fitnessiin liittyvät). Ja etenkin jos voitat. Se tunteiden kirjo ja olo on niin huumaava. Addiktoiva.

Sen tunteen eteen olin vuosia valmis tekemään tuhansia tunteja töitä. Olin valmis luopumaan muista asioista tehdäkseni sitä. Olin valmis sietämään väsymystä, kipua, nälkää, pelkoa, jännitystä, pettymystä. Sekä tietenkin vastaanottamaan onnistumisia, iloa, ylpeyttä ja voittoja. Sama rumba uudelleen ja uudelleen.

Opin tuosta kaikesta niin paljon. Fitnessurani oli niin paljon enemmän kuin treenejä ja kisadiettejä. Se oli elämäni, se oli unelmani ja intohimoni. Mutta on siellä myös asioita, jotka näen nyt niin eri tavalla. En enää haluaisi saattaa mieltä ja kehoani niin äärimmilleen. Toki sama on monissa muissakin urheilulajeissa enkä missään nimessä mustamaalaa fitnessiä – kannan mm -titteliäni erittäin suurella ylpeydellä. Puhun nyt vain omista kokemuksistani ja syistä sille, miksi halusin lopettaa ja millaisia ajatuksia ja oivalluksia siihen kaikkeen liittyy.

Jo vuonna 2017 ajattelin, että seuraava kisakausi olisi mahdollisesti viimeinen. Vaikka nautin tekemisestä, aloin tunnistamaan jo myös paljon ristiriitoja fitnessin ja omien syvimpien arvojeni kanssa. En enää nauttinut kuntosalille menemisestä samalla tavalla, koska siihen oli vuosien varrella liittynyt niin paljon ajatuksia kehon muokkaamisesta ja rasvan polttamisesta. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä. En enää motivoitunut siitä, että olkapäästäni tulisi pyöreämpi tai vyötäröni pysyisi mahdollisimman kapeana.

Minua on motivoinut aina se, että saan liikkua monipuolisesti ja oppia uutta. Halusin olla mieluummin vahva, monipuolinen, taitava ja venyvä, kuin keskittyä siihen miltä näytän. Oli käännettävä ajatus salille menemisestä ja fysiikan rakentamisesta osaksi sitä urheilijan kehoa, jota lajini vaati. Muuten itse kuntosaliharjoittelu, bodaaminen, olisi alkanut maistua liikaa puulta. Treenasin myös vikat vuodet salilla hyvin omalla tavallani ja mahdollisimman monipuolisesti. Toki omat lajivaatimuksenikin olivat muutenkin erilaiset kuin muissa fitnesslajeissa, koska vapaaohjelma vaatii keholta niin paljon enemmän.

En myöskään pystynyt enää allekirjoittamaan kilpailuihin dieettaamista, varsinkaan sen viimeisiä kuukausia. Yleisesti ottaen fitness -ruokavalio on todella monipuolinen ja terveellinen, mutta se mitä se vaatii kilpailukuntoon voi olla ja yleensä onkin jo jotain muuta. Lähinnä sen vajavaisuuden vuoksi. Ja se on toki se mitä laji vaatii sekä kierolla tavalla siitä juuri nauttiikin. Mutta tuota aloin myös kyseenalaistamaan todella paljon.

En ollut varma, riittääkö se mitä teen olemaan maailman paras, mutta päätin, että teen mieluummin omalla tavallani ja nauttien, kuin pelkästään kohti maalia, mutta muiden ehdoilla. Viimeiset vuodet päätinkin aikalailla treeneistäni itse vaikka kysyinkin niihin välillä vinkkejä muualta. Tiesin itse, mikä keholleni ja mielelleni parhaiten sopii ja päätin luottaa siihen. Soveltamista ja kehon kuuntelua oli pakko tehdä myös siksi, että urheiluvammat pysyivät hyvinä. Lisäksi ruokavalion suhteen aloin myös tekemään niinkuin itse koin parhaaksi. Söin juuri niitä juttuja, mitä itse halusin.

Kun aloin riittämään itselleni, luottamaan omaan tekemiseen sekä päätin tehdä sitä omalla tavallani siitä huolimatta mikä on lopputulos, kokonaisuus alkoi toimia parhaiten. Nautin tekemisestä eniten ja se näkyi myös kehossa sekä yleisessä hyvinvoinnissa.

Silloin minusta tuli paras versio itsestäni urheilijana ja maailman paras lajissani.

Oli tehtävä kovaa työtä rakkauden ja lempeyden kautta. Lopulta se johti parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen ja myös siihen, että tajusin etten tarvitse enää kilpaurheilua. Uskallan päästää siitä irti ja jatkaa kohti jotain täysin tuntematonta. Vapautta ja sitä, kuka olen kaiken sen kontrollin ja suorittamisen takana. Lisäksi halusin ja haluan antaa keholleni paljon rakkautta sen kaiken jäljiltä.

Viime vuonna kilpailuihin valmistava preppi oli elämäni viimeinen. Odotin sitä, että voin “vain liikkua” ja syödä sekä levätä juuri sillä tavalla, mikä tukee kehoni ja mieleni hyvinvointia.

Ja juuri sitä olen tehnyt. Ei se täysin mutkatonta ole ollut, mutta näin vuoden jälkeen voin sanoa, että olen onnistunut tässä palautumisprosessissa todella hyvin. Liikun ilon kautta ja pystyn olla treenaamatta vaikka viikkoja. Ja olen syönyt täysin vapaasti sitä mitä haluan.

Olen monella tapaa juuri nyt, vuosi voitosta ja ilman minkäänlaisia treeni- tai ruokavalio-ohjeita/ noudattamista, elämäni parhaassa kunnossa. En tiedä tulenko sellaisia joskus vielä “noudattamaan”, mutta juuri nyt tuntuu siltä, etten tee niillä yhtään mitään. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö niistä ole monelle todella paljon apua tai hyötyä. Mutta jos niistä ei niin välitä, on muitakin keinoja löytää hyvinvoiva keho ja mieli.